Fasilitoi, fasilitoi, fasilitoi!

Mikä on kaikkein tärkein osaamisalue hyvälle palvelumuotoilulle? Fasilitointi! Mitä se sitten oikein on?

Fasilitointi sana tulee englanninkielen sanasta ”facilitation”, joka tarkoittaa sen edesauttamista, että jostain tulee helpompaa. Fasilitointi on tulukset, jotka auttavat pitämään yhteisen liekin hengissä.

Kun työpajan lopuksi kaikki tuntevat tulleensa kuulluksi ja lopputulemana työstetty strategia, tavoite tai muu tuotos on yhtäkkiä kaikkien silmien edessä seinällä tai pöydällä ja näyttää kaikkien mielestä juuri siltä kuin sen pitäisikin, on fasilititaattori onnistunut työssään.

Parhaillaan fasilitointi on kuin taikaa. Kutsutaanhan sitä myös ”ihmisten yhteen tuomisen taiteeksi” erilaisten tapaamisten ja kohtaamisten avulla.

Fasilitoinnin avulla hyvin erilaisestikin ajattelevat ihmiset saadaan systemaattisen työskentelyn ansiosta katsomaan yhteen suuntaan. Fasilitointi on palvelumuotoilupakin työkaluista haastavin ja vaatii paljon harjoittelua, uskallusta ja luovuutta. Fasilitointiosaamista opetetaan kuitenkin palvelumuotoilukursseilla harmittavan vähän (jos etsit tähän apua, ilmoittaudu palvelumuotoiluopintojen lisäksi vaikka xPedion ammattifasilitaattori-valmennusohjelmaan).

Mutta, mistä on sitten hyvä fasilitointi tehty? Tässä oma checklistani:

1. Varmista, että osaat ulkoa laajan kasan menetelmiä, jotta voit vetää tilanteen vaatiessa takataskusta erilaisia menetelmiä ryhmän fasilitointiin. Hyvä paikka aloittaa on tämä.
2. Kokeile erilaisia menetelmiä –ensin vaikka omassa työporukassa. Hio ja päivitä menetelmiä kunkin ryhmän näköiseksi ja kuuloiseksi. Pyri varmistamaan, että menetelmät edesauttavat kaikkien tasavertaisia mahdollisuuksia osallistua.
3. Tee hyvissä avoin huolellinen suunnitelma fasilitoidun session tai prosessin kulusta. Mitä enemmän yksityiskohtia omassa suunnitelmassasi on, sen parempi. Keskustele session pyytäjän kanssa suunnitelman sisällöistä ja varmista, että tavoitteet ovat selvät sekä sinulle, että tilaajalle.
4. Laadi session pyytäjälle selkeä ohjelma, josta hän saa yhdellä vilauksella selville, mitä tuleman pitää.
5. Teetä aiheeseen orientoiva, yksi, helppo, mutta ajatuksia herättävä, ennakkotehtävä.
6. Kartuta kokemuspakkiasi –fasilitoi, fasilitoi ja fasilitoi. Tutustu omaan fasilitointityyliisi! Hanki tarvittaessa lisätietoa ja –kokemusta asioista, jotka tuntuvat vaikeimmilta.
7. Varmista, että tila, jossa fasilitointi tapahtuu, on fasilitoinnin kannalta toimiva. Pystyykö siellä fasilitoimaan tilaisuuden, joka sinulla on mielessä, vai pitääkö tilaa muuttaa?
8. Muista tilaisuuden ruoka ja juomat. Inspiroivatko ne muutokseen vai välittävätkö ne mielikuvan siitä, että asiat jatkuvat kuten ennenkin? Esimerkiksi täältä löydät luovia vaihtoehtoja.
9. Muista piirtää. Piirtäminen auttaa muistamaan, löytämään luovia ratkaisuja ja löytämään yhteisen suunnan. Piirrä ja kutsu osallistujia piirtämään kanssasi!
10. Kiitä osallistujia ja tilaajaa.

Minkälainen on sinun listasi?

Piirustellen kohti muutoksia?

Visualisointi on muotoiluajattelun ydintä. Muotoilija ajattelee piirtäen, muovaillen, rakentaen, erilaisia luonnosmalleja eli prototyyppejä tuottaen. Olen itse myös viime aikoina innostunut visualisoimisen taiasta muutoksen luomisessa. Piirtäminen auttaa konkretisoimaan abstrakteja ajatuksiamme, jolloin pääsemme helpommin ”samalle sivulle” muiden kanssa.

Kokeile vaikka!

Pyydä työkaverit kokoon ja pyydä heitä jokaista piirtämään 10 sekunnissa jokin arkinen asia, kuten vaikka ”vaate”. Lopputulema saattaa hämmästyttää ja ihan varmasti ilahduttaa! Joku piirtää housut, toinen puvun, kolmas t-paidan, neljäs viimeistä yksityiskohtaa myöden hiotun asukokonaisuuden. Se, mitä kukin sana meille kuvastaa, saattaa visualisoitua toisen päässä hyvin erilaisena. Visualisoimisen avulla aina ”vaatteesta” puhuessanne voitte palata yhteisesti tehtyyn piirrokseen, ja palauttaa näin mieleen, mistä puhutaankaan.

Samalla tavalla voit herätellä keskustelua erilaisista organisaationne prosesseja. Tehtävänantona voi olla vaikka ”piirrä perehdytysprosessi”, jonka kautta voidaan lähteä tutkimaan, kuinka erilaisena prosessi näyttäytyy eri ihmisten mielissä. Piirtämisen jälkeen piirustukset kannattaa koota seinälle näyttelyksi, jota voidaan yhdessä tarkastella. Mitä piirustukset kertovatkaan meistä ja organisaatiosta?

Piirustelun taika on myös paljon muuta.

Piirustelu auttaa meitä muistamaan asioita paremmin kuin pelkkä kirjoitettu tai kuultu puhe. Näin se edistää myös oppimista, kuten tänään puhuttiin Mukamas Learning Designin innostavassa visuaalisen fasilitoinnin intensiivipäivässä. Kuvat helpottavat kertomista ja ymmärtämistä maailmassa, joka on täynnä erilaisia visuaalisia symboleja –emojeja, meemejä ynnämuita.

Maija Kotamäki muistutti koulutuksessa (josta seuraava kuvakin blogiin päätyi), että tutkimusten mukaan ihmiset myös pitävät toisten ihmisten piirustusten katselusta. Piirustukset tuovat siis hyvää mieltä sekä niiden tekijälle että katselijalle!

Ei siis muuta kun treenaamaan. Jos alkuun pääsy tuntuu hankalalta, käy vaikka ensin katsomassa Maijan kaksi ilmaista webinaaria YouTubesta: Visuaalisen fasilitoinnin webinaari 1 ja Visuaalisen fasilitoinnin webinaari 2.

Mukavia piirusteluhetkiä!

Mitä järjestöt voivat oppia Googlelta?

No niin, uusi vuosi, uudet kujeet. Mistä kannattaa aloittaa? Googlesta!

Google on maailman käytetyin hakukone. Suomessa tehdään päivittäin jopa 30 miljoonaa Google-hakua. Vuonna 2018 googlattiin erityisesti presidentinvaaleja, Airiston helmeä, tuhkarokkoa, kuunpimennystä ja kansalaisaloitetta. Myös aktiivimalli, GDPR, Kalastajatorppa, Oodi ja Liike Nyt! olivat Suomessa googlattujen puheenaiheiden Top-10-listalla.

Mitä tekemistä tällä sitten on järjestöjen kanssa?

Minna Komulainen kirjoittaa kirjassaan ”Menesty digimarkkinoilla”, että digitalisaatio on avain yritysten menestykseen. Samat ihmiset, jotka muodostavat yrityksiä, oppilaitoksia ja muita ihmisten yhteenliittymiä, ovat myös niitä, joista järjestömaailma muodostuu. Niinpä Komulaisen oppeja kannattaa soveltaa yhtä lailla myös järjestöissä. Digitaalisen näkyvyyden kehittämisen ensimmäinen askel on Komulaisen mukaan asiakkaiden kuunteleminen heidän käyttämissään digikanavissa. Google Trends on hyvä paikka aloittaa, sillä sieltä näkee yhdellä silmäyksellä, mitä ihmiset milloinkin hakevat.

Mihin oma järjestösi hakee ratkaisua? Onko sillä tarjottimellaan jokin ratkaisu, jota vaikka Liike Nyt! tarjoaa myös omalta osaltaan? Ei kun tutkimaan! Nyt emme hae poliittisia linjauksia vaan palvelumuotoiluajattelun peruskauraa eli insighteja, ”sisäpiirinäkökulmia”, oivalluksia siitä, minkälaisten asioiden kanssa ihmiset päivittäiselämässään kamppailevat ja minkälaisten ratkaisujen puoleen he kääntyvät. Mitä Google Trendsin kymmenen haetuinta puheenvuoroa siitä kertovat?

Kun trendit on kartoitettu, Googlelta voi myös lähteä hakemaan vinkkejä siihen, miten nytkäyttää oman järjestön tai yhdistyksen toiminta uudelle vaihteelle Googlen kehittämän Design Sprintin avulla. Testasimme tätä syksyllä pari kertaa myös Kukunorissa. Lopputulemana yksi strategialuonnos ja toipumispelikonsepti ja paljon innostusta ja hyvää mieltä –kannattaa siis ehdottomasti kokeilla!

Jos vuonna 2019 pitäisi jotain tiettyä asiaa pitää koko ajan mielessä, sanoisin, että se on kysymysten kysyminen ja uusista paikoista ratkaisuehdotusten hakeminen.

Uteliaisuus on innovatiivisuuden perusta -sitä kannattaa siis vaalia!

Kirja(ko muka) palvelu?

Reilu vuosi sitten sain idean. Palvelumuotoilu -ja myöhemmin palvelumuotoiluajattelu- olivat pyörineet omassa mielessäni jo pitkään. Mitä ne ovat? Miten niitä voisi hyödyntää järjestö- ja yhdistystyössä? Aloitin kokoamaan yhteen ajatuksiani. Syntyi idea kirjasta, oppaasta, työkirjasta tai vihkosta, jonka avulla jokainen yhdistys- tai järjestötoimija voisi saada edes jotain itselleen palvelumuotoiluajattelusta. Näin voisimme ottaa jälleen yhden askeleen eteenpäin matkallamme kohti yhteiskuntaa, jossa kaikkien ääniä kuullaan ja kaikki nähdään.

Rupesin kirjoittamaan kirjaa ”Palvelumuotoiluajattelemalla paremmaksi? Opas järjestö- ja yhdistystoimijoille”. Ensimmäinen ajatus mielessäni oli, miten kirjan kirjoittamisessa voisi palvelumuotoiluajattelua soveltaa?

Palvelumuotoiluajattelu lähtee ihmisistä. Heidän tarpeensa ja osaamisensa ovat kaiken keskiössä. Palvelumuotoiluajattelija on siis aina kiinnostunut siitä, keitä varten palvelut ovat olemassa ja ketkä niitä tuottavat. Mitä kaikki ne ihmiset kokevat palvelun aikana?

Kirjallakin on oma käyttäjä- ja tuottajakuntansa. Lähdin siis liikkeelle pohtien, ketä varten kirjaa kirjoitan. Toiminnanjohtajia? Kehittäjiä? Muuten vain uteliaita järjestö- ja yhdistystoimijoita? Hanke- tai ohjelmavastaavia, viestintä- ja varainhankintapäällikötä ja vapaaehtoistoiminnan kehittäjiä? Syntyivät kirjan persoonat: Tarja, Kalle, Mariam ja Hilla, joille kuvittaja Hilma Roppola antoi fyysisen muodon.

Minä, kirjan kirjoittaja, taittaja ja tuottaja, olen tämän asiakassuhteen palveluntuottaja. Tehtäväkseni jäi siis tuottaa mahdollisimman hyvin Tarjan, Kallen, Mariamin ja Hillan tarpeisiin vastaava tietopaketti –tai työkirja; jokin, jonka avulla saataisiin aikaan kokemuksellisen järjestö- ja yhdistystoiminnan kehittämiseen liittyviä ahaa-elämyksiä mahdollisimman laajasti. Hyvä tarkottaisi myös miellyttävää ulkonäköä, sellaista joka kutsuu puoleensa ja vastaa nykymaailman lukijan tarpeisiin. Tarvittaessa täytyy pystyä lukemaan vain 280 merkkiä ja saada siitäkin jotain ahaa-elämyksiä. Seuraavaksi palveluntuottajana piti miettiä, miten tuottaa mahdollisimman hyvä painojälki ja asettaa sellainen hinta, joka ei asetu esteeksi palvelun saatavuudelle.

Kun kirjaa ajatellaan palveluna, tämä ei kuitenkaan riitä. Palvelumuotoiluajattelun soveltaminen kirjaan tarkoitti ennen kaikkea sitä, että kirjan sisällöt oli tuotettava yhteistyössä kirjan potentiaalisen lukijakunnan kanssa, mieluiten tavalla, joka olisi heillekin mahdollisimman helposti lähestyttävä. Keräsin siis ympärilleni suljetun Facebook-ryhmän, johon saatoin syöttää kirjaan liittyviä ajatuksiani ja kysymyksiäni siellä olleille 13 järjestö- ja yhdistystyön ja palvelumuotoilun aktiiveille koko kirjan työstön ajan. Tein kyselyitä, keskustelin aiheesta eri pöydissä. Kirjan sisältö alkoi pikku hiljaa hahmottua.

Palvelumuotoiluajattelija työstää palveluita protoillen. Niinpä, siinä vaiheessa kun kirja oli jo jonkinlaisessa kuosissa, printtasin siitä useamman luonnosversion, vein plärättäviksi fyysisesti muille ja lähetin sähköpostitse myös henkilöille, joille yhdistys- ja järjestötyö oli tuttua mutta palvelumuotoilu ei.

Lisäsin jotain, poistin toista. Muokkasin ja korjasin, hioin, luin muita kirjoja. Etsin teoksia –mitä vain sellaisia- jotka näyttäisivät tai tuntuisivat mielenkiintoisilta.

Viimein uskaltauduin tähän pisteeseen; ensimmäisen version ulos syöttämiseen. Nyt kirja on ostettavissa. Se jatkaa elämäänsä palvelumuotoiluajattelun näkökulmasta: sen sisään on kirjattu palvelumatka, jota lukija voi itse sitä kulkiessaan arvostella. Palvelun tuottajana odottelen niitä myös omaan sähköpostiini.

Palvelumuotoiluajattelusta on toden totta moneen. Se auttaa hahmottamaan asioita ohi oman ajatusmaailman ja pakottaa laittamaan omat oletukset taustalle. Samalla siinä lepää monta mahdollisuutta paremman maailman muotoilemiseen –jos teemme sitä kunnolla, muita ihmisiä kunnioittaen ja arvostaen.

P.s. Tulethan mukaan kirjan lanseeraustilaisuuteen pohtimaan yhdessä, miten palvelumuotoiluajattelua voisi järjestö- ja yhdistystyössä hyödyntää. Omien ajatusten jakaminen –keskeneräisinäkin- on vähintä, mitä voimme tämän maailman parantamiseksi tehdä.

Virhe!

Viimeiset pari viikkoa olen pohtinut erästä palvelumuotoiluajattelun ydinkysymystä: epäonnistumista. Epäonnistumiset ovat kokeilemisen kulmakivi. Jos ei uskalla kokeilla, usein taustalla vaanii pelko siitä, ettei kokeilu onnistukaan.

Tätä blogia kirjoittaessa pohdin paraikaa, onko tämä riittävän hyvä. Sana “epäonnistuminen” saa vatsan vääntymään ja aiheuttaa huolta siitä, mitä tästä saattaa koitua. Käsiä hikoiluttaa. KÄÄK! Erhe vaanii kulman takana.

Mutta mitä? Erhe on myös ihmiskunnan kehittymisen suurin voimavara.

Kokeellinen tutkiminen on välttämätön osa mm. luonnontieteiden kehittymistä. Ilman kokeiluja, joille on luontaista epäonnistua osittain tai kokonaan, emme tietäisi juuri mitään erilaisten aineiden ominaisuuksista tai ihmismielestä. Myös menestyneiden liikeideoiden takana on monen monta epäonnistunutta yritystä. Kokeellinen tekeminen pitää sisällään mahdollisuuden tekemällä oppimisesta -tämä on myös syy siihen, miksi samaa ajatusta sovelletaan myös muotoilussa. Sanonta “virheiden kautta voittoon” ei ole turhaan olemassa.

Jos kerran epäonnistumisen hyödyt ovat laajalti nähtävissä, miksi otsallani valuu hikikarpaloita?

Erään puhujan sanoja lainaten, Suomi on suunnitelmien maa. Suunnitelmia hiotaan pitkän aikaa ja usein yksin omissa toimistoissa. Kun suunnitelma vihdoin pullahtaa ulos, siihen liittyvät korjaukset (eli erheet) raivostuttavat, turhauttavat ja loukkaavat suunnittelijaa. Pahinta on, jos pitkään hiottu mestariteos onkin kauttaaltaan epäonnistunut. Suunnitelma arkistoidaan epäonnistuineiden aloitteiden kansioon, eikä siihen enää haluta vilkaistakaan sillä sen katsominen tekee pahaa.

Kaikki tämä voisi olla toisin, jos kokeilisimme ideoitamme jo mahdollisimman aikaisessa vaiheessa eikä kokeilu olisikaan yhden ihmisen varassa, vaan usean ihmisen yhteinen, vuorovaikutuksellinen ideointiprosessi, jonka lähtökohtaisena oletusarvona olisi, että joku siinä menee joka tapauksessa vikaan -mutta ei se mitään, koska moka on vain mahdollisuus oppia lisää ongelmasta ja sen ratkaisuista!

Epäonnistumisia ei tarvitsisikaan enää pelätä! Epäonnistumisista voisi tulla luonnontieteilijöiden lisäksi myös järjestökehittäjän, suunnittelijan ja koordinaattorin paras ystävä!

Mitä siis pitäisi tehdä?

Tee virheistä ystäväsi. Juhlista niitä, palkitse itsesi epäonnistumisesta. Käy sen jälkeen läpi, mitä hyvää tästä jäi käteen ja kirjaa se ylös. Jatka samaan malliin seuraavan kuukauden ajan. Samaa voi kokeilla vaikka tiimissä!

Kerro sitten minulle, muuttuiko mikään?

Yksissä saappaissa

Kävin viime viikolla istuskelemassa Tokoinrannassa näyttelijä Rosanna Kempin kanssa. Keskustelimme empatian rakentamisesta ja toisen saappaisiin astumisesta. Nämä ovat myös muutosmuotoiluajattelun ytimessä. Samaisesta aiheesta puhui muutama viikko sitten aivotutkija Katri Saarikivi palvelumuotoilukonferenssissa.

Ilokseni tällä hetkellä empatia on in.

Omassa työssäni Kukunorin muutosmuotoilupäällikkönä pohdin joka päivä sitä, miten fasilitoida ihmisten välisen yhteyden syntymistä. Saman kysymyksen äärellä olemme siis kaikki kolme naista.

Saarikivi listasi esitelmässään muutamia yhteisten saappaiden löytämistä helpottavaa tekijää:

• ruokailu
• musiikin kuuntelu
• keinutuoleissa samaan tahtiin keinuttelu
• tarinoiden kertominen
• esteettisten elämysten kokeminen.

Moniin näistä olen törmännyt myös järjestötyössä. Marttojen Yhteinen keittiö, Kukunorin Moniäänirock, Kansalaisareenan tarinatyöpajat, Taiteen Sulattamon seiniltä löytyvä taide ja Propellipäiden 14.6. aukevasta kokeilulaboratoriosta pian löytyvät keinutuolit ovat kaikki ihmisten välistä yhteyttä edistäviä välineitä. Harvemmin kuitenkaan kohtaavat kaikki Saarikiven listaamista elementeistä.

Näyttelijöille toisen saappaisiin astuminen on osa ammattitaitoa. Niinpä lähdin keskustelemaan aiheesta näyttelijän kanssa. Näyttelijät lähtevät liikkeelle identifioiden minkälainen heidän roolihahmonsa on: miltä henkilö näyttää, millä tavalla henkilö liikkuu, mitä sanoja henkilö käyttää, minkälaisia ihmissuhteita henkilön ympärille muodostuu, minkälaisessa ympäristössä henkilö toimii ja mitä hän siellä tekee. Tässä kaikessa on koko ajan pidettävä mielessä, mikä on henkilön tahdon suunta -mitä hän tavoittelee, mitä kohti hän haluaa pyrkiä ja mistä syystä.

Rosannan mukaan keskeistä on “etsiä se, mikä toisessa henkilössä on samaa kuin itsessä”. “On tärkeää olla henkilön puolella”, kiteyttää näyttelijä.

Myös järjestötyössä voi ottaa käyttöön Saarikiven ja Kempin ideoita. Asiakkaiden ja työntekijöiden jakamissa hetkissä voi huolehtia siitä, että niissä on tarjolla hyvää ruokaa ja musiikkia, jonka tahdissa voi keinutella keinutuolissa, ihaillen seinillä olevia tauluja, jakaen tarinoita. Keskustelun lomassa voi esittää puolin ja toisin kysymyksiä, joiden avulla saadaan hahmoteltua molempien tahdon suuntia.

Kuulostaako tutulta vai onko tässä kenties jotain uutta, jota voisi kokeilla?

P.s. Moniammatillisuus ja uusien näkökulmien hakeminen on muutosmuotoiluajattelun keskiössä. Mikäli olet jumissa oman kehittämistyösi kanssa, lähde kokeilemaan keskusteluja uusien ihmisten kanssa! Kutsu mukaasi henkilö, jonka kanssa et ole koskaan ennen puhunut. Varaa kalenteristasi joka kuulta kaksi tuntia aikaa kuplanpuhkaisukahville, jonka tavoitteena on altistaa itsesi uudenlaiselle maailmalle. Antoisaa, vai mitä!

 

Kokeiluviikon humussa

Tämä viikko on vietetty valtakunnallista kokeiluviikkoa. Mutta mitä paljon puhuttu kokeilukulttuuri oikein on? Ja mikä siinä on niin vallankumouksellista?

Itselleni on selkeytynyt tähän mennessä kokeiluista kolme pointtia:

1. Kokeilemiseen sisältyy ajatus siitä, että “tulipahan kokeiltua”. Kokeilun ei siis tarvitse onnistua. Kokeilu näet onnistuu aina, sillä kokeilusta oppii aina. Kokeileminen on lupa epäonnistua!

Post it- laput ovat hyvä esimerkki mönkään menneestä kokeilusta, josta seurasi vuosikymmenien menestystarina. Spencer Silver yritti kehittää 70-luvulla mahdollisimman vahvaa liimaa. Toisin kävi. Spencer kehittikin niin heikon liiman, ettei se kannatellut kunnolla edes pienen pieniä paperilappuja. Epäonnistumisesta ja haasteen uudelleen määrittelystä syntyi miljoonabisnes!

2. Kokeilemalla kehitetty lopullinen toiminto, palvelu tai tuote löytää lopullisen muotonsa kokeilun aikana. Kokeilu on siis jonkin asian ensimmäinen versio, eli prototyyppi toiminnosta, palvelusta, tuotteesta, kokemuksesta tai mistä tahansa. Kokeileminen juhlistaa ajatusten keskeneräisyyttä!

Kokeilin eilen Tivoli Utopia -lautapeliä, joka oli printattu väripaperille sen sijaan, että se olisi tuotettu kauniiseen pakettiin, kiiltävästä värikartongista. Pelin idea oli jo pitkälle jalostettu sen tekijöiden toimesta ja se sai aikaan paljon erilaisia keskusteluja. Säännöissä ja pelikorttien teksteissä oli vielä jonkin verran hiomista. Nämä tulivat esille pelatessa. Peliä on kehitetty ympäri Suomea Sitran kanssa. Valmis se ei ole ehkä ikinä, mutta paranee joka kerralla!  

3. Kaikilla ihmisillä on ideoita, joita voisi kokeilla. Kokeilemisen ideoimiseen voivat osallistua kaikki, joita aihe koskettaa. Kokeileminen on onnistuessaan osallistamista parhaillaan!

Moniäänirockin osallistujilta sateli tiistaina ja keskiviikkona ideoita niin paljon, kuin ehti kirjoittaa. Ideoiden kirjavuus heijastaa hienosti ihmisten erilaisuutta. Joukosta löytyy “ihmisten osallisuus omassa elämässä”, “joogakokemus kaikille”, “ratsastaminen”, “ulos meneminen”, “biisien kirjoittaminen”, “kävelyfutis”, “yhteisöllisen taloyhtiö”, “uuden kielen oppiminen”, “purjelento”, “toisen asemaan asettuminen”, “oman kirjan kirjoittaminen”, ja monta muuta yhtä arvokasta kokeilemisen arvoista ideaa.

Kuulostaa lupaavalta, vai mitä?

Huomenna on kokeiluviikon viimeinen päivä, joka on samalla myös mahdollisuus kokeilla kokeilemista! Ai miten? Vaikka näin:

1. Kysy kohderyhmiltänne tai asiakkailtanne sekä työntekijöiltänne tai kollegoilta: mikä on jo nyt hyvin, mikä voisi olla vielä paremmin ja mitä kokeilisit näitä edistääksesi jos voisit kokeilla mitä vain?
2. Listaa käytössänne olevat resurssit; osaaminen, esineet, paikat ja raha. Mitä näiden avulla voisi kokeilla? Kutsu mukaan osaajia myös oman tiimisi ulkopuolelta.
3. Äänestäkää tiimissä, jossa on mukana myös kohderyhmän jäseniä tai asiakkaita, mitä ideaa lähdette kokeilemaan.
4. Luo ideasta luonnosversio käytettävissä olevien resurssienne puitteissa. Lautapelin voi rakentaa paperista, uutta koulutusta voi testata powerpointtien avulla, nettisivuston voi luonnostella paperiarkeille, palvelumatkan voi kuvailla kuvasarjana.
5. Aloita alusta!

P.s. Tämä blogikin on kokeilu, sillä laitan sen omasta mielestäni keskeneräisenä jakoon. Toimiiko tämä?

 

Muutoksen koreografia

Osallistuin viime keskiviikkona palvelumuotoilijoiden vuosikonferenssiin Töölössä. Kuuntelin yhdeksän puheenvuoroa palvelumuotoilusta. Mieleeni jäi pyörimään erityisesti yksi sana: koreografia.

”Luomme palvelukokemukselle koreografian”, kuvailtiin palvelumuotoilijan roolia. Sama toistui muutamassa puheenvuorossa. Päätin ottaa selvää, mistä he oikein puhuvat.

Mikä on koreografia? Ja mitä yhteistä on koreografialla ja palvelumuotoilulla? Mitä muutosmuotoilija voisi ammentaa koreografeilta?

Koska konferenssista ei koreografia löytynyt, menin kahville tanssitaiteilijan, Tanssiteatteri Tsuumin taiteellisen johtajan, Reetta-Kaisa Ilesin kanssa.

Reetta-Kaisa piirsi kahvilan serviettiin kuvan siitä, miten hän koreografina visualisoi sitä, mitä tanssiteoksessa tulisi tapahtua. Kun visiota lähdetään toteuttamaan, yksi tärkeimmistä kysymyksistä on: miten saadaan ihmisten välinen yhteys rakennettua?

Reetan salaisuus on tämä: ihmisen pitää löytää ensin yhteys itseensä. Vasta sen jälkeen hän voi rakentaa yhteyden ihmiseen, joka toimii tanssiparina tai yleisönä. Toisin sanoen, ihmiset pitää saada toimimaan yhteen, omina itsenään.

”Tanssijan täytyy tunnistaa oma voimansa. Vasta sen jälkeen voi kuunnella muita”.

Miten tanssitaiteilija lähtee liikkeelle yhteyden luomisessa? Ensin hän suunnittelee teoksensa sitä kautta, minkälaista tunnelmaa missäkin kohtaa tulisi tilassa, jossa tanssi tapahtuu, välittyä. Tunnelmaa luodaan erilaisten liikkeiden kautta. Liike voi olla kehon, mielen, valon, esineiden, tai jopa liikkumattomuuden aikaansaamaa. Sitten hän virittää ihmiset, joista tulee tunnelman välittäjiä.

”Tanssijalla pitää olla mieli auki. Muuten yhteyttä muihin ei synny”.

Keskustelun jälkeen jäin pohtimaan sanojen yhteyttä muutosten muotoiluun. Miltä muutosten aiheuttama tunnelma näyttää? Miten kuvittaa organisaatiouudistuksen tunnelmaa? Reetan tyyliä mukaillen, se voisi näyttää vaikka tältä:

Mitä seuraisi, jos pyytäisimme muutoksen syövereissä olevia ihmisiä kuvittamaan muutostunnelmiaan? Auttaisivatko kuvat muutosjohtajia hahmottamaan, minkälainen koreografia kannattaisi millekin muutokselle luoda?

Myös muutosmuotoilu lähtee jokaisen ihmisen yksilöllisen voiman tunnistamisesta ja samanaikaisesta erilaisten ihmisten välisen kuunteluyhteyden luomisesta. Voisiko ihmisiä virittää myös muutokseen?

Pienen googlailun jälkeen löysin väliltämme myös muita samankaltaisuuksia!

Laura Alho lainaa opinnäytetyössään Koreografin luovuus – inspiraatioista ideoihin taiteilijaprofessori Alpo Aaltokosken ajatuksia näin: ”koreografian tekoprosessiin on osattava heittäytyä ja antautua koko kehollaan. Lähes jokainen taitelija elää jonkinlaisen kriisin prosessin aikana. Teos ei ole valmis, kun se esitetään ensi-illassa. Se kehittyy viimeisimpään muotoonsa esitysprosessin aikana yleisön läsnä ollessa”.

Kuulostaa tutulta.

Muutosten muotoiluun on osattavat heittäytyä, uuden tekemiseen on uskaltauduttava antautua. Muutoskokemus on aina sen kokevan ihmisen kehoon sidottu. Jokainen muutos tuo mukanaan jonkinlaisen kriisin. Muutos ei ole koskaan valmis. Se jalostuu jatkuvasti ihmisten välisessä yhteydessä.

Seuraavalla kerralla taidan ottaa koreografin mukaani virittämään ihmisiä kohti muutosta ja pohtimaan yhdessä kanssani muutoksen koreografioita!

P.s. Samaa voisi kokeilla myös ensi vuoden palvelumuotoilukonferenssissa; mitä jos -moniammatillisten tiimien muodostamiseen kannustavan muotoiluajattelun mukaisesti- konferenssi koostuisikin palvelumuotoilijoiden lisäksi arkkitehdeistä, koreografeista, orkesterin- ja kuoronjohtajista, ohjaajista ja muutosjohtajista, jotka voisivat jakaa omia ajatuksiaan siitä, miten ihmiset saadaan luomaan yhdessä uutta? Sitähän palvelumuotoilukin lopulta on: väline muutostarpeiden näkyvöittämiselle, uusien ratkaisujen muotoilulle ja niiden sisään ajolle. Miksipäs ei siis laittaa viisaita muutospäitämme yhteen!

 

 

Tilan kautta kohti muutosta

Kokemuksellisen tilan suunnittelu alkaa sen pohdinnasta, ketä ja mitä varten se on olemassa. Minkälaista kokemuspolkua se on osa?

Viime viikko alkoi inspiroivissa merkeissä. Lähdimme Kukunorissa porukalla pohtimaan, mikä on toimistotilamme tarkoitus. Kun kyseessä on tila, joka luodaan sen pohjalta, mitä muutosta tila on osa, tila ei olekaan enää vain joku fyysinen paikka, jossa ollaan. Tila on väline sen muutoksen toteuttamiseen, jota kohti pyrimme kulkemaan. Se on paikka, joka synnyttää sinne saapuneissa ihmisissä kokemuksia ja halua kokeilla jotain uutta.

Mutta miten lähteä pohtimaan oman järjestön tilankäyttöä muutosnäkökulmasta?

Kalliomäen Anne listaa paikan ominaisuuksia elokuvakäsikirjoittamisen pohjalta kirjassaan ”Tarinallistaminen –palvelukokemuksen punainen lanka”, joita voi soveltaa myös järjestötilojen analyysiin:

• Tilan tyyppi: mikä tapahtumapaikka on kyseessä? Onko kyseessä esim. toimisto, koulutustila, myymälä, työhyvinvointihub, laboratorio, studio…?
• Tilan laatu: minkälainen tila on? Onko se luksusta, kotoisa, virallinen, rento…?
• Tilan tarkoitus: miksi tila on olemassa? Mitä muutosta tila on osa? Pyritäänkö siellä tekemään töitä rauhassa, kehittämään uusia ideoita, herättämään ahaa-elämyksiä ihmisissä, rohkaisemaan kohti kokeiluja…?
• Henkilöiden suhde tilaan: mitä tunnetilaa tilaa käyttävät ihmiset tilasta hakevat? Minkälaisten elementtien kautta tilasta saadaan heille miellyttävä?
• Tilan sijainti: missä tila tarkkaan ottaen sijaitsee? Edistääkö sijainti haluttua muutosta?

Digitalisoinnin myötä kirjastoista on tullut oiva esimerkki siitä, miten fyysisen tilan tarkoitus voi sitä ympäröivän maailman muuttuessa myös muuttua. Kirjojen lukemisen vähennyttyä päivä päivältä kirjastojen täytyy luoda nahkansa uudelleen ja pohtia, mikä on tilan nimeltä kirjasto tarkoitus? Onko kirjaston tarkoitus kirjojen lukeminen, tiedon hankkiminen vai kaikenlaisten ihmisten yhteisen oleskelun mahdollistaminen? Nykyään kun kirjoja luetaan vähemmän ja tieto on netin kautta kaikkien helposti saatavilla, kirjastot näyttävät kulkevan kohti jälkimmäisen kokemuksen tuottamista.

Ison Omenan kokeilukirjastoon ei enää mennä ainoastaan lainaamaan kirjoja tai lukemaan lehtiä, vaikka niitäkin voi edelleen siellä tehdä. Siellä voi kuunnella musiikkia, pelata pleikkaa, katsoa MM-kisoja isolta ruudulta, asioida Kelassa tai terveydenhoitajalla tai printata 3D-printtejä. Lapset voivat temmeltää lasten osastolla sen aikaa kun perheen nuoret pelaavat bilistä nuorisotalolla ja aikuiset lukevat lehtiä aikuisten osastolla tai istuvat kokouksessa yhdessä kirjaston kokoushuoneista. Kirjasto on kansainvälisen kaupungin yhteinen olohuone, jossa opastekstit on kirjoitettu suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Uusi palvelu on onnistunut pitämään itsellään paikan saman kokemuksen luojana kuin ennen internetiä: se on edelleen paikka, jossa saa viettää rauhassa aikaa, oppia jotain uutta tai tavata muita ihmisiä.

Valokuva: Iso Omenan nettisivut isoomena.fi

Miten tällaisen tilan voi luoda?

Rikhardinkadun kirjaston seinältä löytyy yksi vastaus. Kirjastossa kerätään aktiivisesti palautetta sen käyttäjiltä. Palautteeseen vastataan konkreettisilla toimenpiteillä. Näkemyksiä kerätään paperilappujen muodossa ilmoitustaululle tai kiertämällä keskustelemassa asiakaskunnan kanssa. Pääasia on löytää tapa päästä käyttäjän ajatusmaailmaan ja tuottaa sitä kautta kokemuksellisia tiloja, jotka ovat edelleen käyttäjien elämässä yhtä keskeisessä asemassa kuin ennen digitalisointia.

Tässä vielä sovellettuna Minna Komulaisen Maiseman tarina -oppaasta maisemapalveluiden luomiseen muutama avaintekijä, joiden avulla oman järjestötilan kokemuksellisuutta voi lähteä edistämään:

1. ”Paikan ainutlaatuisuus syntyy, kun siellä syntyy tunne siitä, että arki jää taakse”. Tila voi tarjota jotain ainutlaatuista, jota ei löydy omasta kodista. Siellä voi saada luvan ajatella uudella tavalla ja kyseenalaistaa aikaisempia tapoja ajatella ja toimia.
2. ”Paikan tarina helpottaa samastumista”. Miksi tila on olemassa, mitä muutosta se on osa? Jos ihmiset tietävät tilan tarinan, he osaavat myös löytää oikean paikan. He haluavat olla osa tilan tarinaa.
3. ”Ihmisten aitous tekee paikan tutuksi ja edistää tunnetta siitä, että sinne on helppo tulla”. Kohtaamisista vaikuttavimpia ovat digimaailmassakin henkilöiden kasvokkain tapahtuvat tapaamiset. Tilassa työtä tekevillä ihmisillä on hyvä olla yhteisiä pelisääntöjä siitä, mitä sanotaan tilaan ensimmäistä kertaa astuville ihmisille. ”Tervetuloa, kiva kun olet täällä”, sanat voivat luoda hyvää mieltä tilasta.
4. ”Ruoka vahvistaa elämystä”. Moniaistillisuus edistää kokemuksellisuutta; tilaakin voi tarkastella tuoksujen ja makujen kautta –tuoksuuko siellä kahvi ja kanelipulla vai vastamaalatut seinät? Minkälaisia makuelämyksiä tila tarjoaa? Ovatko koulutusten tarjoilut samoja kuin joka paikassa, vai voisiko tarjota jotain mieleenpainuvaa?
5. Paikan löytäminen on helppoa eri markkinointikanavista. Ihmisen kokemus alkaa siitä, kun hän löytää oikean paikan. Nykypäivänä paikka löydetään ensin netistä, jonka jälkeen myös fyysisen tilan löytämisen tulisi olla ihmiselle helppoa. Minkälaiset kuvat ja tarinat yhdistyvät tilaan järjestön nettisivuilla? Onko rakennus helposti löydettävissä? Löytääkö siellä vaivatta oikealle ovelle? Pääseekö tilaan myös pyörätuolissa ilman, että se vaatii käyttäjältä erillistä pyyntöä?
6. ”Reittien selkeys ja suunnistettavuus luovat turvallisuutta”. Sekavat reitit eksyttävät, epämääräisesti rajautuvat toiminnot hämmentävät tilan käyttäjää. Kun reitti on selvä, on helpompi astua tilaan sisään. Ovella vastaan voi ottaa vaikka kyltti ”Tervetuloa, olet oikeassa paikassa”.
7. ”Paikan nimen toistaminen tuotteissa ja järjestön nimien rinnalla vahvistaa paikan brändiä ja helpottaa tilan löytämistä”.
8. ”Suusta suuhun kulkeva hyvä maine saa käyttäjän tulemaan kohteeseen ja kokemaan löytämisen iloa”. On siis tärkeää, että tilassa käyneet ihmiset lähtevät sieltä positiivisen kokemuksen kanssa. Kun tilakokemuksesta tulee positiivinen, siitä halutaan kertoa myös muille.

Ei kun kokeilemaan!

Teknologia, tekoäly, työn murros ja järjestömaailma –niin, mitä siitä?

Kuva: Trendradar 2030: http://www.trendradar.org/en/trendradar-2030/

Lukaisin pari päivää sitten Ilkka Halavan, Mika Pantzarin ja Elisa Lukinin STEAlle tuottaman, uunituoreen, selvityksen Kansalaisjärjestö jälkiteollisessa artistiyhteiskunnassa. Jatkoksi oli pakko tarttua Antti Merilehdon upouuteen Tekoäly –Matkaopas johtajille -teokseen. Mieleeni jäi kolme, käsi kädessä kulkevaa, T:tä:

Teknologia, Tekoäly ja Työn murros.

”Kun koneet –robotit, automaatio, tekoäly, algoritmit –tekevät paremmin koneille sopivat työt, ihmiset tekevät työtä, jossa ihmiset ovat parempia kuin koneet. Siksi työssä kuin työssä on kohta piirteitä, joita voi kuvata artistiutena. Kun ulkomaisen hotellin siivooja siivottuaan huoneen taittelee sängylle pyyhkeistä joutsenfiguurin, kyse on artistiudesta –siitä osasta työtä, jonka tarkoituksena on inspiroida ja innostaa toista ihmistä. Kaikista ei tule tähtiä eikä artistius tarkoita ammattia, vaan se tuottaa uutta arvonlisää kaikkien sektorien työhön”, summataan Halavan, Pantzarin ja Lukinin raportissa (s. 16).

”Koneen hoidettavaksi tulee tehtäviä, joissa se on ylivertainen: toistuvat ja tarkkuutta vaativat tehtävät, joihin on olemassa selkeä vastaus. Ihmisen paikka on hoitaa ihmiselle soveltuvat tehtävät, joista kenties tärkeimpänä on empatia. […] Kone hoitaa operaatioita mahdollisimman tehokkaasti ja ihmisen vastuulla on tunneyhteys asiakkaaseen. Asiakaskokemus syntyy näiden kahden [asian] leikkauspisteessä”, Merilehto kirjoittaa (s.175-176).

Mikä on kansalaisjärjestön paikka tällaisessa maailmassa?

YK:n tasolla asiaa jo aktiivisesti pohditaan, mm. seuraavan kerran toukokuussa Genevessä, jolloin kokoontuu yhteen kansainvälinen AI for Good-konferenssi. Pohdinnassa on mm. tekoälyn mahdollisuudet tunnistaa köyhyyttä ja edistää terveyspalveluiden saavutettavuutta. Googlaamalla löytyy jo muutamia sellaisia järjestöjä, jotka ovat lähteneet aktiivisesti pohtimaan tekoälyn hyödyntämistä hyvän tekemisessä.

Mitä enemmän pureudun tekoälyn syövereihin, sitä vähemmän siitä tunnun ymmärtävän. Tämä on varmaan se suurin ongelma. Käytännössä on kuitenkin kyse nykyteknologian ja netissä saatavilla olevan, valtavan, tietomäärän optimaalisesta hyödyntämisestä erilaisessa ongelmanratkaisussa –muun tiedon rinnalla. ”Tekoäly on koneen suorittamaa toimintaa, joka ihmisen tekemänä olisi älykästä”, Merilehto tiivistää (s. 18).

Tuotamme nettiin päivittäin, omaehtoisesti, vapaaseen käyttöön, valtavia määriä tietoa. Google tietää, mikä meitä kiinnostaa; Facebook tunnistaa, kenen kanssa haluamme kaveerata; Spotify huomaa, millaista musiikkia haluamme kuunnella; Netflix ennustaa, mitä katsoisimme mielellämme telkkarista. Keskusteluitamme, valokuviamme, ostoksiamme ja muita internetiin jättämiämme tietojälkiä hyödynnetään tehokkaasti meille kohdennetun markkinoinnin muodossa –tekoälyn, algoritmien ja koneoppimisen avulla.

Niin, mitä siitä?

No, mitä jos tekoäly paikantaisikin tietovirrasta vinkkejä siihen, mitkä ongelmat ovat ihmisten elämänlaadun huonontumisen kannalta keskeisiä? Mitä jos se identifioisi datan joukosta näiden ongelmien yli päässeiden henkilöiden ja toimijoiden kehittämiä parhaita ratkaisuja? Pystyisimmekö tekoälyn avulla löytämään työllemme ne kohderyhmät, joita emme muutoin löydä, ja jotka meitä kaikkein eniten tarvitsevat? Voisiko näin löytämiämme ratkaisuja mallintaa tulevaisuuden järjestöissä yhdessä löytämiemme ihmisten kanssa, niille työskentelevien tekoälytutkijoiden, sosionomien, digitalistien, palvelumuotoilijoiden, insinöörien ja psykologien avulla, muutosjohtajien johdolla?

Mitä jos onnistuisimme kirimään yritysmaailman kirkkaimmat tähdet kiinni teknologiaymmärryksessämme ja sen soveltamisessa? Mitä kaikkia hyödyntämättömiä mahdollisuuksia maailman parantamiseen voisikaan paljastua?

Merilehdon mukaan ensimmäinen askel kohti organisaatiota, joka osaa hyödyntää tekoälykehitystä omassa työssä, lepää kokeilukulttuurissa. Hänen tekemiensä haastattelujen perusteella ”Kokeilemista kannustava kulttuuri […] tuntuu olevan olennaisinta, mitä johdolta tarvitaan matkalla kohti koneoppimisen ja tekoälyn hyödyntämistä arjessa” (s. 174).

Järjestökenttä tarvitsee myös toisen muutoksen. Meidän on päästävä yli meille muodostuneen teknologiafobian.

Eiköhän kokeilla? Minä ainakin haluaisin käyttää kaikki keinot siihen, että tästä maailmasta tulisi kaikille parempi paikka.